Meksiko Väestöntiheys

Väestötiheys mittaa ihmisasutuksen voimakkuutta tietyllä maantieteellisellä alueella. Se lasketaan jakamalla asukkaiden kokonaismäärä maan kokonaispinta-alalla, ja se ilmaistaan yleensä henkilöinä neliökilometriä tai neliömailia kohden. Tämä indikaattori auttaa tutkijoita ja päättäjiä ymmärtämään kaupungistumisastetta, resurssien kysyntää ja väestön ekologista jalanjälkeä. Se toimii perusmittarina kaupunkisuunnittelussa, katastrofien hallinnassa ja ympäristötieteessä. Vaikka se on helppo laskea, se antaa vain pintapuolisen kuvan siitä, miten ihmiset ovat jakautuneet ympäri maailmaa. Se ei huomioi sisäistä jakautumista, mikä tarkoittaa, että maalla, jossa on valtavia asumattomia aavikoita ja yksi erittäin tiheä megakaupunki, voi olla sama keskimääräinen tiheys kuin maalla, jonka maaseutuväestö on jakautunut tasaisesti. Koska se perustuu maapinta-alaan kokonaispinta-alan sijasta, se sulkee pois suuret sisävesistöt, kuten järvet ja tekojärvet, varmistaakseen, että luku heijastaa asuttavaa tilaa.

Tiedot saadaan ensisijaisesti kansallisista tilastokeskuksista, jotka suorittavat fyysisiä laskentoja tai rekisteripohjaisia kyselyitä yleensä 10 vuoden välein. Näiden syklien välillä kansainväliset järjestöt, kuten YK:n väestöosasto ja Maailmanpankki, tarjoavat vuosittaisia arvioita syntyvyyden, kuolleisuuden ja muuttoliiketietojen perusteella. Nimittäjä, eli maapinta-ala, on YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön (FAO) määrittelemä, ja se sulkee pois sisävesistöt tarjotakseen tarkemman mitan asutetusta tilasta. Yksi rajoitus on muunneltavissa oleva alueryhmittelyongelma (MAUP), jossa rajan koko ja muoto voivat muuttaa tuloksena olevaa tiheysarvoa merkittävästi. Lisäksi kansalliset keskiarvot peittävät usein äärimmäiset sisäiset vaihtelut; esimerkiksi maan keskiarvo voi olla alhainen, vaikka sen pääkaupunki olisi erittäin ruuhkainen. Nämä arviot päivitetään kansainvälisiin tietokantoihin sitä mukaa, kun uusia väestönlaskentatietoja tai hallinnollisia rekisterejä tulee saataville.

Eroja syntyy usein YK:n ja Maailmanpankin välillä johtuen erilaisista maapinta-alan rajojen määritelmistä ja vaihtelevista keskivuoden väestöarviomalleista. Jotkut lähteet sisällyttävät kiistanalaiset alueet tai tietyt hallintoalueet maapinta-alalaskelmiinsa, kun taas toiset jättävät ne pois.

Maailmanlaajuinen keskimääräinen tiheys on noin 60 henkilöä neliökilometriä kohden (155 henkilöä neliömailia kohden). Yli 500 henkilön tiheyksiä neliökilometrillä pidetään korkeina ja ne viittaavat yleensä korkeaan kaupungistumisasteeseen, kun taas alle 5 henkilöä neliökilometrillä viittaa harvaan asutukseen.

Viimeaikaiset maailmanlaajuiset tiedot osoittavat keskimääräisen väestötiheyden tasaista nousua, jota ajaa yleinen väestönkasvu, vaikka kasvuvauhti hidastuu monilla alueilla. Merkittävin suuntaus on siirtyminen maaseudun tiheydestä kaupunkitiheyteen; nykyisten arvioiden mukaan yli 50 prosenttia maailman väestöstä asuu nykyään kaupunkialueilla. Tämä keskittyminen luo tiheyskeskittymiä rannikkoalueille ja suurten jokilaaksojen varsille. Vaikka maailmanlaajuiset keskiarvot nousevat, jotkut Itä-Euroopan ja Itä-Aasian maat kokevat tiheyden laskua kutistuvan väestön vuoksi. Sitä vastoin Saharan eteläpuolisen Afrikan ja Etelä-Aasian tiheys jatkaa nopeaa kasvuaan. Monissa kehitysmaissa tiheys kasvaa jyrkimmin suurkaupunkien epävirallisissa asuinalueissa, mikä aiheuttaa valtavia paineita infrastruktuurille ja kansanterveysjärjestelmille. Teknologia ja vertikaalinen rakentaminen mahdollistavat korkeammat tiheydet kehittyneissä kaupungeissa, kun taas ilmastonmuutos alkaa pakottaa muuttoliikettä korkean tiheyden rannikkoalueilta sisämaahan, mikä saattaa muokata maailmanlaajuisia tiheyskarttoja tulevina vuosikymmeninä.

Alueelliset erot ovat jyrkkiä: Aasia säilyttää korkeimman keskimääräisen tiheyden Intian, Kiinan ja Bangladeshin valtavien väestöjen vuoksi. Bangladesh on edelleen yksi tiheimmin asutuista valtioista (jotka eivät ole kaupunkivaltioita), yli 1 100 henkilöä neliökilometrillä. Sitä vastoin Oseaniassa ja Pohjois-Amerikassa keskiarvot ovat paljon alhaisempia, usein alle 5 henkilöä neliökilometrillä Australian ja Kanadan kaltaisissa maissa valtavien, asumattomien pohjoisten tai aavikkoalueiden vuoksi. Euroopassa tiheys on kohtalainen ja vakaa, mutta paikallinen keskittyminen on suurta Englannista Italiaan ulottuvassa keskuskäytävässä. Pienet saarivaltiot ja kaupunkivaltiot, kuten Singapore tai Monaco, edustavat äärimmäistä päätä, ja niiden tiheydet ylittävät usein 8 000 henkilöä neliökilometrillä. Saharan eteläpuolinen Afrikka on tiheyden suhteen nopeimmin kasvava alue, erityisesti Suurten järvien alueella ja Guineanlahdella.